Kirjoitustahti laimeni tällä viikolla, koska piti tehdä terveystiedon portfolio. Kiinnosti kuin kourallinen rusinoita, mutta sain kyhättyä kasaan sen vaaditut 20 sivua. Liikunnasta, ravinnosta, mielenterveydestä, päihteistä ja unesta perustiedot sekä henkilökohtaisten elämäntapojen pohdinta taulukoiden avulla. Kuinka moni nukahti jo? Kopioin kaikki tekstit kirjasta ja selostin ympäripyöreästi siitä, miten en liiku, syön liikaa, nukun joko liian vähän tai liian kauan ja tupakoin kun vituttaa. Saan kympin, ei epäilystäkään.

Osuin juuri jonnekin satojen kanavien harmaille alueille, kun yhdeltä niistä sattui alkamaan leffa nimeltä Twelve and holding. Olin ainut hereillä, käpertynyt mukavasti huovan sisään eikä telkkarista tullut muutakaan, joten päätin katsoa sen. Ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen olin täysin musertunut ja nyyhkytin sohvalla pienenä myttynä. Puolen tunnin kuluttua olin itkenyt enemmän kuin koko vuoden aikana, mutta laitan sen tällä kertaa uskomat-t-oman väsymyksen piikkiin. Oli ihan järjettömän surullinen ja koskettava elokuva ja kuten jo selväksi tuli, vesi kihosi silmiin viiden minuutin välein. Luulen kuitenkin, että leffan sisäistämiseen ja ymmärtämiseen tarvitaan tietynlainen mielentila, mun tapauksessa väsynyt, täysin rentoutunut ja hiukan sekava.

Nyt mä vedän nassuun järkyttäviä Malacon karkkeja (kuka sadisti on laittanut senkin firman pystyyn? Kumiset hedelmäkarkit - a NO NO!) ja haljua lämmennyttä Mountain Dewiä pullon pohjalta. Univaje aktivoi Toureten ja koitan pitää keskittymisen musiikissa, etten veivaa silmiäni ulos päästä. Rakas ystäväni Tourette kun hyökkää katalasti väsymyksen ja varsinkin tylsyyden iskiessä, sen takia koulutunnit ovat aivan kamalia. Kun ei ole tekemistä, silmäni alkavat nykiä, mitä haittaa keskittymistä, ja lopputunti on oireilua vastaan taistelua. Olen siis aivan normaali, mä vaan näytän kehitysvammaiselta koulussa. Rakastan elämääni. Eikä mitään sarkasmia tuossa.