Kirjoitustahti laimeni tällä viikolla, koska piti tehdä terveystiedon portfolio. Kiinnosti kuin kourallinen rusinoita, mutta sain kyhättyä kasaan sen vaaditut 20 sivua. Liikunnasta, ravinnosta, mielenterveydestä, päihteistä ja unesta perustiedot sekä henkilökohtaisten elämäntapojen pohdinta taulukoiden avulla. Kuinka moni nukahti jo? Kopioin kaikki tekstit kirjasta ja selostin ympäripyöreästi siitä, miten en liiku, syön liikaa, nukun joko liian vähän tai liian kauan ja tupakoin kun vituttaa. Saan kympin, ei epäilystäkään.

Osuin juuri jonnekin satojen kanavien harmaille alueille, kun yhdeltä niistä sattui alkamaan leffa nimeltä Twelve and holding. Olin ainut hereillä, käpertynyt mukavasti huovan sisään eikä telkkarista tullut muutakaan, joten päätin katsoa sen. Ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen olin täysin musertunut ja nyyhkytin sohvalla pienenä myttynä. Puolen tunnin kuluttua olin itkenyt enemmän kuin koko vuoden aikana, mutta laitan sen tällä kertaa uskomat-t-oman väsymyksen piikkiin. Oli ihan järjettömän surullinen ja koskettava elokuva ja kuten jo selväksi tuli, vesi kihosi silmiin viiden minuutin välein. Luulen kuitenkin, että leffan sisäistämiseen ja ymmärtämiseen tarvitaan tietynlainen mielentila, mun tapauksessa väsynyt, täysin rentoutunut ja hiukan sekava.

Nyt mä vedän nassuun järkyttäviä Malacon karkkeja (kuka sadisti on laittanut senkin firman pystyyn? Kumiset hedelmäkarkit - a NO NO!) ja haljua lämmennyttä Mountain Dewiä pullon pohjalta. Univaje aktivoi Toureten ja koitan pitää keskittymisen musiikissa, etten veivaa silmiäni ulos päästä. Rakas ystäväni Tourette kun hyökkää katalasti väsymyksen ja varsinkin tylsyyden iskiessä, sen takia koulutunnit ovat aivan kamalia. Kun ei ole tekemistä, silmäni alkavat nykiä, mitä haittaa keskittymistä, ja lopputunti on oireilua vastaan taistelua. Olen siis aivan normaali, mä vaan näytän kehitysvammaiselta koulussa. Rakastan elämääni. Eikä mitään sarkasmia tuossa.

Alan vakavasti harkita tästä nousemista. Lampun kuva on painautunut takaraivoon ja solisluu kiilautunut terävä pää edellä lapaluun alle niin että sattuu aivan s*atanasti. Sen siitä saa kun on vimpula paitsi mieleltään myös selkärangaltaan eikä vaivaudu harrastamaan liikuntaa; jopa löhöämisestä tulee kipuja.

Onneksi rakas veljeni yrittää suojella mua pahalta maailmalta eikä jätä pornosivuja auki koneelleni -.-

Olen ollut eilisen ja tämän päivän kipeänä, kuumeinen ja pahoinvoiva olo, mutta en ole saanut oksennettua. Edes sormet kurkkuun-tekniikka ei toimi kohdallani, se vaan tuntuu karmealta sormissa. Toivon hartaasti että mulla oli vielä poissaoloja jäljellä, en aio tehdä lisätehtäviä - tai mikä pahinta - kursseja uudelleen. Onneksi tämä helvetillisen tylsä jakso loppuu runsaan viikon päästä ja mä pääsen paneutumaan kemian ja ruotsin sijaan lempiaineisiini historiaan ja psykologiaan.

Tässä sairastaessani olen laihtunut puolitoista kiloa, joka tarkoittaa sitä että pienet kettutissini pienenevät edelleen. Kohta mä voin leikata mun hiukset siiliksi ja kuljeskella ilman paitaa ilman että kukaan huomaa mua tytöksi. Mitä mä antaisinkaan kuppikoosta ja isosta pullosta kylmää Mountain Dewiä juuri nyt?

On mulla myös hyviä uutisia; Ruisrockiin on tulossa Billy Talent, NOFX ja Rise against ja sitä myöten myös minä. Ahh suloinen festarikesä parin kuukauden päässä, ja ulkona sataa lunta, what the fuck??

Taputtakaa ja kumartakaa, jo toinen kirjoitukseni. Kaksi enää ja olen kumonnut ennustukseni.

Kaveri pyysi katsomaan Liisa ihmemaassa, mutta se olisi tarkoittanut liian aikaisin heräämistä, pitkää linja-automatkaa ja koko päivän reissua. Lisäksi olen häpeissäni siitä, etten vieläkään ole ostanut hänelle synttärilahjaa; olin varautunut lahjan ostamiseen kasikymppisellä, joka on suurin rahamäärä mitä olen kykeneväinen pitämään kerralla, mutta ostin sillä rahalla itselleni kaksi dvd:tä ja tupakka-askin. Onneksi olen maailman ystävällisin, välittävin ja epäitsekkäin henkilö. No ainakin ostamani elokuvat olivat hyviä. Ehkä mä askartelen sille jotain hienoa.

Viime yö meni hienoissa tunnelmissa; söin pizzaa ja katsoin 28 viikkoa myöhemmin, joka oli mukavan puuduttava zombienmättöelokuva. Ja tässä leffassa yhdessä pääosassa Jeremy Renner, mä en ymmärrä mikä katkeamaton pakkomielle mulla on tätä kyseistä miestä kohtaan. Mulla on ollut näitä ennenkin; ostan kaiken näyttelijän tuotannon ja youtubetan häntä niin kauan että kyllästyn, johon menee yleensä muutama viikko.
No kuitenkin, katsoin siis sen elokuvan, Jeremy Renner oli mahtava, ja loppuratkaisu jätti kivasti koko tarinan avoimeksi. Väkivaltaa ja hienoista pakokauhua esiintyi paljon ja zombien suusta spontaanisti roiskuva veri herätti ihmetystä jopa mussa. Perinteisesti sekaan oli heitetty muutama katkera rakkaustarina, joista yksi kuitenkin tavoistaan poiketen meinasi särkeä sydämeni.

Leffan jälkeen pelasin Pokemon Rescue Teamiä aamuyöhön asti, josta seurasi se, että nukkumaan mennessäni en voinut sulkea silmiäni koska päässäni välkkyi Bulbasaur.

Jälleen saastutan internetin ihmemaailmaa aloittamalla uuden blogin. Saanen pohjustaa väistämätöntä tapahtumaa: kirjoitan maximissaan kolme kertaa kunnes palaan kellumaan samaan taikinamaisen yksitoikkoiseen elämääni. Jostain syystä mulla ei oo minkäänlaista kykyä olla tunnollinen tai järjestelmällinen.

Seinän takana harrastetaan seksiä. Isoveli ja sen mua nuorempi tyttöystävä, kihertelystä ja paukkeesta päätellen action on käynnissä. Ne ei varmaan tiedä että olen kotona, joten suunnittelen luikahtavani pois rakkauden tieltä lenkille ja hermosavuille. Jostain syystä kevät ja auringonvalo toi tullessaan sammumattoman himon tupakkaan, luultavasti jokin sisäänrakennettu ajastin, joka muistuttaa ihanan tuudittavasti viimekesästä. TAI sitten se oli the Hurt locker, jossa aina niin ihana Jeremy Renner purjehtii koko ajan savuke huulessa. Elokuvat eivät vaikuta minuun alitajuisesti.

Ukko palasi työmatkaltaan ja toi ison kasan nallen muotoisia suklaatikkareita. Vaikka kirkkaanpunainen suklaa epäilytti, pistelin suuhuni kolme karhua ja nyt on todella huono olo.